Matka läpi elämän
Hejsan och välkomna till min blogg!
Jag heter Sonja Österholm och jag startade denna blogg för att ha en kanal genom vilken jag kan slänga ut saker som snurrar runt i huvudet. Saker som inte verkar reda upp sig på något annat sätt. Eller för att bara skriva av mig kring något som jag funderar på. Jag kommer att skriva på svenska eller finska, allt beroende på vad som passar bäst för just det inlägget. Lässtunder till den som orkar och vill läsa!
Matkojen matka
Monta viikkoa, jopa kuukausia, olen miettinyt miten päästä alkuun kirjoittamisen kanssa. Missä muodossa haluan kirjoittaa...millä kielellä...varsinkin kieli oli vaikea valita koska äidinkielellä, eli ruotsinkielellä, olisi niin paljon helpompi kirjoittaa. Suomenkieli on taas suuren yleisön kieli. Valitsin jälkimmäisen, joten sillä mennään niin pitkälle kuin omat taidot ja tietokoneen autokorjausjärjestelmä kantaa.
En tiedä milloin, jos milloinkaan, olisin saanut tämän storyn puristettua päästäni, ellei olosuhteet tavallaan olisivat ruvennut pakottamaan. Kun nyt sitten vielä lähdin, yhdessä minulle tärkeän ihmisen kanssa, perustamaan harrastuspohjaisen liiketoiminnan, niin katsoin että nyt se oikea hetki on koittanut.
Reilut kymmenen vuotta sitten, eräs äiti ja työkaveri tuli luokseni pyytämään apua. Hänen poikansa piti ehdottomasti saada jostakin työpaikka. Mopo oli kenties karannut pojan käsistä jossain vaiheessa ja nyt työpaikka oli ehdoton jotta hän saisi elämänsä takaisin raiteille. Kuultuani äidin tarinan, jäin miettimään. Miettisin niin kauan että äiti tuli uudestaan luokseni. Tajusin luikertelemisen loppuvan siihen. Oli pakko vastata ja sillä hetkellä ymmärsin, etten pystyisi kieltäytymään. Lupasin tarjota pojalle työpaikan, kun hän vaan ensin tulee näyttäytymään.
Sovittiin siis tapaamista ja sitä odotellessa yritin kuvitella millaisen kaverin sieltä on tulossa. Aivot piirsivät hänestä selkeän kuvan. Pitkä, laiha, pitkät mustat hiukset, lävistyksiä ja tatuointeja päästä varpaisiin, välttelevä katse. Siinä se! Olin valmis ottamaan vastaan uuden haasteen!
Tapaamispäivänä jännitin kovasti. Tätä kohtaamista työpaikan pihalla en unohda koskaan. Vastassa oli aivan eri näköinen henkilö kuin mitä olin kuvitellut. Ulkomuodoltaan äärettömän siisti ja suoraselkäinen nuorukainen seisoi edessäni ja katsoi minua suoran silmiin. Avoin ja rento tyyli, sekä äärettömän kohtelias lähestyminen, sai minut ajattelemaan että "tämä täytyy olla jonkinlainen erehdys". Ennakkoluulot vedin pöntöstä!
Siitä se matka sitten alkoi!
Kumpikaan meistä ei olisi osannut arvata, että kymmenen vuotta myöhemmin kuva olisi tämän näköinen. Minä ehkä kuitenkin tunsin, siellä jossakin syvällä sisälläni, että olin tavannut ihmisen, joka tulee vaikuttamaan elämääni. Samassa toivoin, että minä pystyisin vaikuttamaan häneen elämäänsä. Juuri näin siinä kävikin.
Toukokuussa 2009 Samuli siis saapui ensimmäiselle työpäivälle. Eikä me päästy sitä ensimmäistä päivää pidemmälle ennen kuin olin jo kokenut ensimmäisen järkytyksen. Toki minä siihen aikaan järkytyin jo nuppineulan kokoisista asioista! :)
Päiviä, viikkoja, kuukausia ja jopa vuosia, seurasi tätä ensimmäistä työpäivää. Alussa niin harmoniselta vaikuttanut kaveri muuttui yhä levottomammaksi. Saatoin vain arvata syitä. Eteenpäin taplattiin vaikka tie välillä tuntuikin vähän turhan muhkuraiselta. Heräämisvaikeuksista ja muutamista muista pikkuongelmista huolimatta, Samuli saapui töihin lähes joka päivä. Paitsi tietysti silloin kun oli kipeä. Mitä pidemmälle päästiin, sitä enemmän alkoi kuitenkin näkyä merkkejä vanhasta, villistä elämästä. Onneksi eivät toilailut silloin johtaneet pahempaan kuin pienehköihin fyysisiin ruhjeisiin. Tilanne onnettomuuksien suhteen tulisi muuttumaan huomattavasti räikeämmäksi muutama vuosi myöhemmin.
Päästiin kun päästiinkin elokuuhun 2010 asti. Siihen tyssäsi! Samulin toinen jalka oli kipeytynyt niin pahasti että hänen piti lähteä leikkaukseen. Kun samoihin aikoihin ilmaantui toinenkin pieni "ongelma", Samuli päätti lopettaa. Koin epäonnistuneeni!
No, elämä jatkui, enkä pahemmin enää ajatellut Samulia ja mitä hänelle oli tapahtunut. Törmättiin joskus harvoin. Toukokuussa, vuonna 2011, hän yllättäen soitti ja kysyi kausityöpaikkaa. Ne olivat tietysti siinä vaiheessa jo mennyt. Sama kuvio toistui, samoihin aikoihin, vuonna 2012 ja silloin alkoi jo hieman harmittaa. En vaan taaskaan voinut asialle mitään. Harmitti tajuta, ettei hänen elämässään ollut tapahtunut juurikaan muutosta työpaikan suhteen.
Uusi alku
Syyskuussa vuonna 2012 sain puhelun työkkäristä. Virkailija kysyi, että voisinko ottaa yhden miehen töihin...jaa no...työkokeiluun itse asiassa. Kysyin kuka sieltä nyt olisi tulossa. Samuli Sandell, vastasi virkailija. Hätkähdin oikein kunnolla, ikään kuin olisin vasta nyt tajunnut tilanteen oikean laidan. Pyysin että virkailija pyytää Samulia ottamaan minuun yhteyttä ja niin sitten tapahtuikin. Tavattiin, selvitettiin vuoden 2010 tapahtumia, mitkä johtivat hänen lopettamiseen ja sitten sovittiin alkamispäivää työkokeilulle. Olin tyytyväinen!
Siitä alkoi uusi jakso, yhteistyö oli viety uudelle tasolle...viety uudelle tasolle! Minä niin rakastan tuota sanontaa! Eräs vävypojan ehdokas tutustutti minut siihen...kun lainasin hänelle kaksikymmentä euroa...hän totesi että ystävyytemme oli viety uudelle tasolle. :) :) :) No niin, takaisin aiheeseen! Minä olin ymmärtänyt asioita ja Samuli oli kasvanut monta senttiä edellisestä kerrasta. Päätin ruveta systemaattiseen työskentelyyn. Lähdin kehittämään tavoitteita, asettamaan määränpäitä ja sorvaamaan suunnitelmia. Olin päättänyt onnistua! Tähän kohtaan on pakko tunkea se pieni sarastava tunne vatsanpohjassani...tunne siitä, että jo pelkästään Samulin läsnäolo tulisi jossain vaiheessa aiheuttamaan jonkinlaista hämminkiä. Avot, sitä siunattua vatsantuntumaa!
Pidin ensin kaikki ajatukset omassa päässäni, mutta kun jostakin luin, että tavoitteisiin voi päästä ainoastaan jos ne ovat yhteisiä, niin silloin päätin jakaa ajatuksiani Samulin kanssa. Tuntuihan se jo siinä vaiheessa ihan loogiseltakin. Kuka nyt viitsisi tsempata ilman tiedossa olevaa päämäärää? Samuli kuunteli kohteliaasti, ja sitten päätettiin lähteä tavoittelemaan ensimmäistä määränpäätä. Tätä ensimmäistä, syvälle sukeltava istuntoa, seurasi lukematon määrä samanlaisia istuntoja tulevien vuosien aikana. Aina kun lähestyttiin määränpäätä, asetettiin uusia tavoitteita. Minä piirsin ja selitin, Samuli kuunteli ja totteli. Joskus ei totellut, joskus häntä kyllästytti oikein kunnolla ja lukemattomia kertoja oli lopettamassa, milloin mistäkin syystä. Joskus kuulin perästä, miten hän oli "taas joutunut kuuntelemaan mua tunti tolkulla". Tällainen sattui. Tuuletin hetken ja sitten purin taas hampaat yhteen ja jatkoin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Ja niin teki Samulikin, jatkoi työntekoaan. Siitä minä tiesin, että hän vain koetteli mua ja olin jo alkuun päättänyt, etten periksi anna. Olen vähän sitä tyyppiä että...mitä enemmän kapuloita rattaisiin heitetään, sitä kovemmin pyöritän. Täytyyhän mun toki tunnustaa, kyllä Samuli yritti muutakin kuin keplotella, eikä hän aina tahallaan sitäkään tehnyt. Pikkuhiljaa huonot tavat jäivät taka-alalle ja hän löysi paikkansa meidän pienehkössä työyhteisössä. Hän ei vaan voinut ymmärtää kuinka paljon energiaa ne pienet kepposet minulta vei. Eikä hän myöskään ymmärtänyt kuinka paljon huoli ja epätietoisuus syö energiaa. Tuskin olisin jaksanut taistella, ellen olisi kokenut että kaikesta huolimatta tapahtuu edistystä. Tiesin jo Samulin olevan pohjimmiltaan erittäin mukava ihminen. Ne asiat, jotka tekevät hänestä hankalan, ovat pääsääntöisesti huonoista valinnoista johtuvia. Mutta joo, Samuli siis useimmiten kuunteli mua ja otti sen avun vastaan minkä tarjosin. Siten saatiin asioita eteenpäin, sotkut järjestykseen, tapoja muutettu jne.
Koulunpenkille!
Eteenpäin siis mentiin. Ylämäkeä...alamäkeä...iloa...surua...itkua ja ilon hetkiä, mutta eteenpäin! Alkoi häämöttää vakituisen paikan mahdollisuus. Meillä oli jo korkeimman johdon siunaus työpaikan avoimeksi julistamiseksi, kun osastopäällikkö ehdotti oppisopimusta. Hän oli sitä mieltä, että markkinoilla oli sen verran työttömiä, että Samuli saattaisi tulla ohitetuksi. Samuli sai itse valita minkä, alaan liityvän, koulutuksen käy ja hän valitsi metsurikoulutuksen. Elettiin vuotta 2015. Tämä, ensin takaiskulta tuntuvalta, osoittautui sittemmin järkeväksi vedoksi. Työ oli turvattu syksylle 2017 asti ja..."miksi työnantaja antaisi tällaisen mahdollisuuden ellei ole tarkoitus hyödyntää sitä osaamista jatkossa"? Olikohan tämä nyt lupaus? Oli tai ei mutta sille tielle mentiin. Ja taas minä piirsin ja selitin ja Samuli kuunteli!
Tässä kohtaa historiaa oli jo käynyt selväksi, että mun vatsatuntuma oli taas jälleen kerran ollut oikeassa. Pientä nälvimistä työporukalta oli alkanut jo yli vuosi sitten. Ymmärsin hyvin mitä sillä haettiin. Mitä en vielä siinä vaiheessa ymmärtänyt, oli nälvimisen perimmäinen syy. Se selvisi vasta hieman myöhemmin! Olin jo kahdesti, uuden vuoden puheessani, todennut että jatkan samalla tyylillä kuten tähänkin asti. Kuvittelin tämän olevan riittävän selvä osoitus siitä, etten ole muuttamassa mitään. Ei siis mitään!
Lähdettiin siis oppisopimusmatkalle! Ja vaikka Samulin motivaatio ei milloinkaan saavuttanut huippulukemia, niin hän suoritti opinnot ja valmistui metsuriksi vuonna 2017. Parhaimpia muistoja tältä ajalta ovat meidän rämpimiset metsissä, jolloin Samuli kuvasi ne viisikymmentä kasvia mitkä hänen piti tunnistaa. Tätä osiota ei olisi voinut häntä vähemmän kiinnostaa. Ohjaajana ja mentorina olin kuitenkin päättänyt huolehtia siitä, että hän valmistuu.
Kesällä 2017, kun Samuli oli valmistunut, julistettiin avoimeksi kaksi työpaikkaa. Toinenkin paikka oli siis vapautunut sitten vuoden 2015. Olin jokseenkin varma siitä, että nyt Samuli saa sen kauan kaivatun mahdollisuuden ja minä pääsen tästä jatkuvasta epävarmuudesta. Eli, viimeistä määränpäätä oltiin saavuttamassa. Mutta, ei tietenkään sitäkään ilman draamaa!
Olin kesälomalla, kun hakuaika umpeutui ja vaikka olin ilmoitanut esimiehelle jo ennen lomalle lähtöä, että olen valintapäivänä töissä, niin esimies ehdotti, että jättäisin valintatilaisuuden väliin...olinhan minä jo lomalla! Siinä nousi jo ensimmäiset niskakarvat pystyyn ja sanoin tulevani paikalle.
Kolme varteenotettavaa hakijaa oli, josta piti valita kaksi. Ja kuinka kävikään! Kaikista kauniista puheista huolimatta, Samuli ei mahtunut esimieheni suunnitelmaan. Tässä kohtaa pitää noteerata että tämä esimies ei ollut se sama joka ehdotti oppisopimusta! Tähän liitty hyvin monimutkainen tarina jonka ytimestä löytyy vaikka ja mitä. Siihen ja muihin asioihin palaan joskus myöhemmin.
Olin toki varautunut siihen ettei kaikki menisi niin kuin Strömsössä. Emme oltu aikaisemminkaan päästy esimieheni kanssa yhteisymmärrykseen henkilöstöasioissa, niin miksi tämä nyt olisi poikkeus! Näin ollen, jouduin pitämään aikamoisen palopuheen. Onneksi paikalla oleva kolmas henkilö tajusi tilanteen ja järjesti asiat niin, että Samuli sai sen paikan, minkä hän siinä vaiheessa todellakin ansaitsi. Olin voittanut pitkän taistelun ja halusin kovasti olla tilanteesta onnellinen. Onnellisuuteni varjosti kuitenkin se, ettei esimieheni edes tämän kerran voinut antaa arvoa minun työpanokselle. Päätin siinä vaiheessa olla kertomatta Samulille miten asiat oikeasti oli mennyt.
Tämän tapahtuman jälkeen oltiin sitten jo organisaatiomuutoksen kynnyksellä. Se on oma tarinansa. Sen myötä muuttui paljon asioita, ja sanoisin että tietyssä mielessä parempaan suuntaan.
Itsepäisyyteni ja periksi antamattomuuteni palkittiin, kun Samuli sai vakituisen työpaikan. Organisaatiomuutoksen myötä pääsin tekemään täyspäiväisesti sitä mitä mua eniten kiinnostaa ja samalla Samulin lähin esimies vaihtui. Suhteemme saavutti uuden tason, tasavertaisuuden taso. Kivutonta tämä ei suinkaan ollut mutta se on siis oma tarinansa.
Reko
Kesällä 2017, keskellä sitä hullunmyllyä, Samuli alkoi puhua koiranpennun hankkimisesta. Kannustin häntä siinä ja sitten eräänä kauniina kesäpäivänä, kun istuttiin hänen terassilla, hän otti puhelimen esille ja näytti mitä oli löytänyt. Aivan ihania sakemannipalleroita...ja jopa luovutusikäisiä...löytyi Sastamalan suunnalla. Minä soitin kasvattajalle, koska Samuli ei oikein tiennyt mitä pitää kysyä, ja hetki myöhemmin pentu oli jo varattu. Pari päivää sen jälkeen lähdettiin ajamaan Sastamalaan ja kotiin tultiin pentu kainalossa. Pikku Reko oli astunut meidän elämään! Minä sanon meidän, koska Reko on meidän yhteinen koira. Se johtuu siitä että pientä pentua ei voitu jättää pitkäksi työpäiväksi Samulin kotiin, joten minä tarjosin hänelle päivähoitopaikkaa ja varakodin.
___________
Juoruilla on oma roolinsa meidän yhteiskunnassa. Ne saattavat ihmiset yhteen ja niistä saa päivää piristäviä puheenaiheita. Juorujen ympärille kehittyy pieniä kuppikuntia, joihin kuuluminen luo yhteenkuuluvuuden tunnetta. Se on monelle hyvinkin tärkeätä. Jos minä, omilla valinnoilla, olen pystynyt antamaan jollekin jotakin hauskaa veivattavaa, niin nyt joudun ehkä tuottamaan näille ihmisille pettymyksen.
Minulla on kolme lasta, joista olen äärettömän kiitollinen ja ylpeä. Rakastan heitä koko sydämmeni pohjasta, enkä todellakaan rakasta heitä yhtään sen vähemmän vaikka minulla onkin yksi Samuli, joka on minulle aivan yhtä rakas kun nämä kolme omaa lasta. Taisi olla viime vuonna kun kysyin häneltä, että miksi minä hänet saan kutsua, kun ihmisten kanssa juttelen. Saanko puhua "pojastani", kysyin. Totta kai, sanoi Samuli. "Olethan ollut mun varaäitini jo kauan!"
Samuli on siis minulle hyvin tärkeä. Olen vuodattanut litroittain kyyneleitä hänen takia, mutta silti hän on se ihminen, joka saa minut rauhoittumaan silloin kun olen levoton. Hän on joutunut kestämään työssään enemmän kuin kukaan muu ikinä. Ollut erityisluupin alla monta vuotta. Siitä huolimatta, hän on ollut vastaanottavainen ja vielä jaksanut hymyilläkin joskus! Olen äärimmäisen onnellinen siitä, että sain mahdollisuuden tutustua häneen, että saan edelleen olla osaa hänen sfäärinsä, ja että nyt saan lähteä pienimuotoiseen yrittäjyyteen juuri hänen kanssaan.
Samson'sin myötä lähdetään kohti uusia haasteita, uusia mahdollisuuksia, uusia taivaanrantoja, uusia hullutuksia...ja miksei...mehän olemme vähän hulluja!
Samulin kommentti: Toivon että tämä tarina oikaisee mahdolliset väärinkäsitykset!
Matkoja on monenlaisia! Seuraava matka saattaa voimakkaasti liittyä tähän maisemaan. Ja jos minä vielä saan antaa teille yhden vinkin...Kun lähdette matkaan, älkää ottako matkakaveriksenne kateuden! Jos hän on jo hiipinyt laivaan niin heittäkää yli laidan!